Minusta ei taida olla dandyksi

Luin Antti Nylénin Vihan ja katkeruuden esseet. Ensin teksti tuntui raikkaalta, oli mukava lukea niin vihaista ja purevaa sanailua, varsinkin kun kirjoittaja oli vihainen samoista asioista kuin minä, kuten eläinten tehokasvatuksesta ja ihmisten pahuudesta.

Aika pian esseet alkoivat puuduttaa. Mitä Nylén oikeastaan ajattelee, paitsi että on vihainen ja katkera, yllättäen siitä olikin vaikea saada selvää. Sen ymmärsin, että hän haluaa olla yllättävä. Hän haluaa aiheuttaa päänvaivaa ihmisille, jotka mielellään laittaisivat hänet lokeroon. Välillä tuntui, että hänelle oli tärkeämpää olla yllättävä, kuin sanoa mitä ajattelee. Olisi nyt puhunut suunsa puhtaaksi, kun kerran sai esseekokoelmansa julkaistua.

Lukiessani ajattelin, että kohta varmaan tulee vastaan jokin sellainen ajatuskulku tai väite, joka pakottaa minut kirjoittamaan blogiin nasevan vastineen, mutta sellaista ei tullutkaan, joten lopulta olin pettynyt joko Nylénin hämäryyteen, tai omaan sivistymättömyyteeni, koska en tajunnut kirjan kaikkia nyansseja. Olin ehkä myös laiska, en jäänyt tutkimaan lauseita sen tarkemmin.

Hän esitti väitteen, että kirjallisuuden käyttövoimaa on viha, sitä minä vähän olen tässä miettinyt. Minulla on sellainen hämärä mielikuva, ettei ajatus ole täysin omaperäinen. Olen itse halunnut ajatella, että kirjallisuuden käyttövoima olisi rakkaus. Olen ainakin toivonut että asia olisi niin omalla kohdallani. Mutta totta kyllä, jos rakastaa, niin kyllä silloin vihaakin.

Mietin, että pitäisikö minunkin kirjoittaa omat vihan ja katkeruuden esseeni, pureutua asioihin jotka ottavat minua pannuun ja purkaa kiukkuni esseekokoelmaan. Hylkäsin ajatuksen aika nopeasti, koska lihava vihainen keski-ikäinen nainen ei ole samalla tavalla mediaseksikäs kun vihainen nuorehko ja tyylikkäästi pukeutuva hoikka mies.

Minusta ei taida olla dandyksi